The beginning is the most important part of the work

Miltei viisi vuotta sitten aloin kasata blogia nimeltä Ajan Sirpaleet. Puhuin sujuvasti sarkasmia, kun kuvasin blogini olevan temporaalisesta horisontistaan postmodernia angstia kumulatiivisesti konstruoivan urbaanin individualistin desperatiivisen intentionaalinen produktio olla abstrahoimatta eksistenssiaan. En minä näin jälkikäteenkään näe mitään syytä sitä kuvausta muuttaa - paitsi ehkä lisäämällä narsistisen itsereflektion sopivaan kohtaan. Halusin hioa kynnyksen niin matalaksi ja sileäksi, että ei enää olisi yhtäkään tekosyytä olla kirjoittamatta. Ja minä astuin siihen huoneeseen sisään nimellä Alcinoe. Minä kirjoitin. Minä sain seuraa. Minä kirjoitin lisää. Elämä vei, asioita tapahtui, ja minä kirjoitin. Niin oli hyvä.

Olen onnellinen, että tuo huone on ja pysyy sirpaleineen, mutta ovi on lukittu kiinni. Olkoon menneiden arvo siinä, kuka olen tänään: vähemmän vihainen, yhtä leikkimielinen, tarkemmin peiliin katsonut, onnellinen kuin kuusivuotias, itsekkäämpi, itsekeskeisempi, terveempi, kiitollisempi, viisaampi. Vieläkin kirjoitan.

Tunnustan tarpeeni - ei ole vaihtoehtoa. Kuten Jyrki Vainonen asiaa on kuvannut (ja pahoittelen, ettei muistivihkooni tallentunut tarkka sanamuoto), kun jokin sisuksissa on kerran vinksahtanut, ei kirjoittaminen ole enää valintakysymys, se on välttämättömyys. Olen hyväksynyt sen onnellisuuteni ehdoksi. Olen miltei selättänyt myös epäilykseni siitä, miksi minun tapani laittaa sanoja peräkkäin olisi arvokas, kun maailmankirjallisuuden klassikot on jo kirjoitettu. Sodat ja rauhat on tasattu, rakkaudet on kärsitty, kuolemat koettu. Niinä hetkinä kun parjaan itseäni ajatusten varkaaksi ja sanallisen ilmaisun raajarikoksi, tukeudun Juha Hurmeen ajatuksiin: Kukaan ei tarkastele maailmaa tässä ajassa ja paikassa minun näkökulmastani. Minä olen ensimmäinen, merkityksellisin ja vastuullisin tekemään parhaani. 

Olen muodostanut oman mantrani: (Olen nyt. Kirjoitan.) Eikä maailma ole ollut koskaan näin.

Tulen kertomaan lähitulevaisuudessa kuulumisiani tarkemmin siinä järjestyksessä kuin alitajuntani tahtoo. Edelleenkään ei tarkoitukseni ole esittää vain ylilennokasta pohdintaa kylddyyristä, filosofiasta tai ihmismielen ulottuvuuksista. Haluan jakaa jokapäiväiset metsärymistelyni, kotiluolani maalaukset, mukulakivikatujen varjot, pariloidut mikrokuituliinat, vakavaksi vetävät nuotit, herkkuruuat kotikulmilla, avautumiset päivän politiikasta ja kaiken sen, mistä päiväni täyttyvät. Olkoon tämä intuitiivinen ryöpsähtely reviirin hahmottamista ja jalansijojen varmista. Ottaa tovin tunnustella tieni takaisin Blogistaniaan, mutta olenpahan kuitenkin palannut.

Kutsukaa minua Artioksi.

Kuvan lähde tuntematon.
Otsikon lainaus Platonilta.