Is all that we see or seem but a dream within a dream?

Useimmiten mieleni matkaa uniin ja alitajunnan valtakuntaan joko pikkuriikkisten solutasojen läpi tai halki linnunratojen. En puhu kielikuvilla, tarkoitan hyvin eläviä ja todentuntuisia kuvia, sellaisia joita kuvataan mikroskoopein tai kaukoputkin. Kun suljen silmäni, roskahaituvat vaeltavat verkkokalvolla. Aivot vielä kuvittelevat valon, näkevät läpikuultavat matomaiset oliot soljumassa tai värisemässä. Joskus ne muodostavat mandalamaisen kennoston, kuusikulmaisen, kahdeksankulmaisen, ensin kaksiulotteisen, sitten kolmiulotteisen. Joskus valomuisto on niin kirkas, että mieleni ponkaisee tähtiin, suhahtelee ohi kuiden ja matalaa hurinaa pitävän mustan tyhjyyden. Tyhjyydessäkin on elämää, valtamerien syvyyksistä nousevien olioiden liikehdintää ja itsevalaisevia muodottomia massoja.

Se matka on minulle mieleen. Kaikki on niin vaimeaa ja silti merkitysellistä, yksinkertaista mutta selkeästi olemassa. Siellä minun mieleni lepää, puolimaailmassa, pehmeämmässä todellisuudessa kuin valvemaailman aistiärsykkeet, rauhallisemmassa todellisuudessa kuin unikenttien odottamattomat rakenteet.

Puolimaailmassa on harvoin ajatuksia. Vain kerran kysyin itseltäni, olenko minä tässä vai tämä minussa.  Ja vastasinkin: olemme me.

Otsikko: Edgar Allan Poe

He was seemingly born not only with a gift for language, but with a particularly nasty clock which makes him go crazy every three years or so

Pahoittelen muutaman päivän hiljaisuutta. Töissä on ollut vilinää vilskettä pienten tiukujen (sisäpiirin vitsi, en edes yritä selittää) ja nyt viikonloppuna on Viitaa.

Linkitän tähän 7. taivaassa esitetyn jakson. Juha Hurmeeseen jo aiemmin viittasin - hänen esityksensä viime vuoden kurssitapaamisella antoi paljon pohdittavaa ja käsiteltävää. Väitän hänen ajatuksensa olleen yksi syy siihen, että aloin vihdoin puhua itsestäni kirjoittavana ihmisenä pystypäin. Mielenkiintoisia näkökulmia tämä tv-ohjelmakin avaa. Viihdyttäkää siis itseänne vaikka tällä, kunnes palaan jälleen.

Otsikon sitaatti: Kurt Vonnegut.

I love deadlines. I love the whooshing noise they make as they go by

Minä en kärsi tyhjän arkin kammosta, mutta arvatkaapa millainen tuska luopua yhdestäkään sanasta.

Joka helvetin abstraktista ilmaisusta, joka ei edes leiju tyhjyyttään.
Jokaisesta persoonapronominista ja possessiivisuffiksista, joilla on muka merkitys.
Kaikista turhista toistoista ja tekotaiteellisista kuvailmaisuista.

Lue vasemmalta oikealle:

Otsikon sitaatti: Douglas Adams.

The beginning is the most important part of the work

Miltei viisi vuotta sitten aloin kasata blogia nimeltä Ajan Sirpaleet. Puhuin sujuvasti sarkasmia, kun kuvasin blogini olevan temporaalisesta horisontistaan postmodernia angstia kumulatiivisesti konstruoivan urbaanin individualistin desperatiivisen intentionaalinen produktio olla abstrahoimatta eksistenssiaan. En minä näin jälkikäteenkään näe mitään syytä sitä kuvausta muuttaa - paitsi ehkä lisäämällä narsistisen itsereflektion sopivaan kohtaan. Halusin hioa kynnyksen niin matalaksi ja sileäksi, että ei enää olisi yhtäkään tekosyytä olla kirjoittamatta. Ja minä astuin siihen huoneeseen sisään nimellä Alcinoe. Minä kirjoitin. Minä sain seuraa. Minä kirjoitin lisää. Elämä vei, asioita tapahtui, ja minä kirjoitin. Niin oli hyvä.

Olen onnellinen, että tuo huone on ja pysyy sirpaleineen, mutta ovi on lukittu kiinni. Olkoon menneiden arvo siinä, kuka olen tänään: vähemmän vihainen, yhtä leikkimielinen, tarkemmin peiliin katsonut, onnellinen kuin kuusivuotias, itsekkäämpi, itsekeskeisempi, terveempi, kiitollisempi, viisaampi. Vieläkin kirjoitan.

Tunnustan tarpeeni - ei ole vaihtoehtoa. Kuten Jyrki Vainonen asiaa on kuvannut (ja pahoittelen, ettei muistivihkooni tallentunut tarkka sanamuoto), kun jokin sisuksissa on kerran vinksahtanut, ei kirjoittaminen ole enää valintakysymys, se on välttämättömyys. Olen hyväksynyt sen onnellisuuteni ehdoksi. Olen miltei selättänyt myös epäilykseni siitä, miksi minun tapani laittaa sanoja peräkkäin olisi arvokas, kun maailmankirjallisuuden klassikot on jo kirjoitettu. Sodat ja rauhat on tasattu, rakkaudet on kärsitty, kuolemat koettu. Niinä hetkinä kun parjaan itseäni ajatusten varkaaksi ja sanallisen ilmaisun raajarikoksi, tukeudun Juha Hurmeen ajatuksiin: Kukaan ei tarkastele maailmaa tässä ajassa ja paikassa minun näkökulmastani. Minä olen ensimmäinen, merkityksellisin ja vastuullisin tekemään parhaani. 

Olen muodostanut oman mantrani: (Olen nyt. Kirjoitan.) Eikä maailma ole ollut koskaan näin.

Tulen kertomaan lähitulevaisuudessa kuulumisiani tarkemmin siinä järjestyksessä kuin alitajuntani tahtoo. Edelleenkään ei tarkoitukseni ole esittää vain ylilennokasta pohdintaa kylddyyristä, filosofiasta tai ihmismielen ulottuvuuksista. Haluan jakaa jokapäiväiset metsärymistelyni, kotiluolani maalaukset, mukulakivikatujen varjot, pariloidut mikrokuituliinat, vakavaksi vetävät nuotit, herkkuruuat kotikulmilla, avautumiset päivän politiikasta ja kaiken sen, mistä päiväni täyttyvät. Olkoon tämä intuitiivinen ryöpsähtely reviirin hahmottamista ja jalansijojen varmista. Ottaa tovin tunnustella tieni takaisin Blogistaniaan, mutta olenpahan kuitenkin palannut.

Kutsukaa minua Artioksi.

Kuvan lähde tuntematon.
Otsikon lainaus Platonilta.