Isäni on alkoholisti, on kai aina ollut, tulee varmasti aina olemaan. Alkoholismi ei ole ikuinen leima, se on ikuinen taipumus, ikuinen joko-tai. Koskaan en ole tavannut kohtuudella käyttävää alkoholistia.
Viime vuosina en ole ollut varma, onko isäni kenties selättänyt ne vahvimmat hirviöt, jotka hänet ajavat juomaan. Kun hän oli nuori, mikään ei häntä pysäyttänyt, ei kalenterit päivämäärineen, ei tyhjentynyt tili, ei kymmenien kilometrien etäisyys talvipakkasilla, eivätkä aina edes poliisin voimakeinot. Nyt hän ei enää ole nuori, joten kestävyys ei ole kuin nuorella klopilla, ei hirviöpainissa, ei ehkä juomisessakaan.
Jo muutamien vuosien ajan hän on onnistunut pitämään minuun yhteyttä säännöllisesti. Olkoonkin niin, että muistaminen on usein vain minuutin puhelinsoitto tai postikortti valmistekstillä, olen silti hämmästellyt yhteydenottojen järjestelmällisyyttä. Ei, olen pikkuhiljaa vaikuttunut niiden järjestelmällisyydestä. Järjestelmällinen tuurijuoppo olisi oksymoroni.
Uskon tehneeni sovun isäni alkoholismin kanssa jo parisenkymmentä vuotta sitten. Ensin jouduin hyväksymään sen, että olen biologisesti niin isääni kuin äitiäni – järjen ja logiikan kiellellä asia on itsestänselvyys, mutta tunnepuolella kaikki on monimutkaisempaa. Sitten jouduin hyväksymään alkoholismin.
Lapsena olin joko niin lähellä, kaiken keskiössä tai tietämätön, etten osannut aistia kuin epävarmuutta tietyissä tilanteissa. Kuten niin monen asian suhteen, uskoin ajan parantavan kaiken: lopulta minusta kasvaisi aikuinen ja kaikki aikuisten salaiset mysteerit paljastettaisiin minulle, kaikki epäjohdonmukaisuudet, tietoiset tai tiedostamattomat valheet ja turhanpäiväiset draamat saisivat selityksen.
Ymmärrys ei kuitenkaan kasvanut vuosien myötä, ei ainakaan sitä tahtia kuin kyynisyys. Lopulta minun oli myönnettävä, ettei aikuisten maailma käy järkeen yhtään sen enempää kuin lasten maailma. Asiat vain monimutkaistuvat, monitahoistuvat, monistuvat, moninaistuvat, moninkertaistuvat mahdottomiksi, jos ei itse niitä yksinkertaista.
Aloin ajatella, että alkoholismi on sairaus; kaikki ne asiat jotka elämässäni tapahtuivat tai jäivät tapahtumatta isäni alkoholismin vuoksi, tapahtuivat koska sairaus. En tahtonut yliajatella isääni syyntakeettomaksi. Hän on valinnut tai hyväksynyt juuri nämä sairauden oireet elämäänsä, ja siten myös niiden vaikutukset minun elämääni. Hän olisi voinut valita toisinkin, olisi voinut olla juomatta, olisi voinut kieltäytyä. Mutta konditionaalit ja ihminen mielenliikkeet eivät aina kulje käsi kädessä. Ehkä hän tosiaan olisi voinut. Olisi voinut olla vahvempi. Olisi voinut kohdata hirviöt. Olisi voinut pelätä vähemmän. Olisi voinut keskittyä itsestään huolehtimiseen. Olisi voinut, mutta niin ei käynyt. Hän olisi voinut valita elämän ilman alkoholia, mutta ei elämää ilman alkoholismia.
Sairaus siis oli, ja on. Elän isäni sairauden kanssa niin kuin minkä tahansa muunkin tosiasian kanssa: hyväksyn parhaani mukaan, rationalisoin, luon katharsikseni ja ennakoin uhkakuvat välttääkseni tulevat kärsimykset milloin mahdollista. Maailmaa en voi muuttaa, enkä aina itseäni, mutta suhtautumisessa maailmaan voi joustaa.
Olen itsekäs ihminen. Vahvasti introverttinä minun on oltava itsekeskeinen vuorovaikuttaja, koska minulla ei yksinkertaisesti ole kovinkaan paljon energiaa sosiaalisiin suhteisiin. Niin kauan kuin haluan suoriutua nykyisestä työstäni, minun on ensisijaisesti sijoitettava energiapääomaani vuorovaikuttamiseen työajalla. Vaikka haluaisinkin viettää vapaa-aikani ihmisten kanssa, minusta ei ole siihen – ei totta tosiaan ole, ei vaikka seura olisi mitä parhainta, tilanteet miellyttäviä ja yhteinen tekeminen antoisaa. Jokainen sosiaalinen tunti on vastoin minun luontaista olemistani ja vaatii veronsa. Kun voimat käyvät vähiin, uupumus ei ole pelkästään mentaalista ja emotionaalista, se on silminnähtävää fyysistä uupumusta ja etäisyydenottoa, pakotettua taipumista sisäänpäin. Ja niin on hyvä, tulen mainiosti toimeen itseni kanssa.
Olen onnellinen niistä ihmissuhteista, jotka elämässäni ovat. Vaikka kontaktit olisivat satunnaisia, ja aikaa kuluisi niiden välillä, tunnistan muiden ihmisten arvon ystävinä. Olen onnellinen myös kaikista hiljaisista hetkistä, jolloin olen yksin ajatusteni ja luontaisten taipumusteni kanssa. Ne hetket eivät ole tyhjiä tai merkityksettömiä, vaan täynnä elämää ja voimaa.
On kuitenkin hetkiä, jolloin olen yksinäinen. Yksinolo ei koskaan tee minua yksinäiseksi, vaan se muodostuu ulkopuolisuuden tunteesta. Se tunne rakentuu aiemmista elämänkokemuksista ja muiden ihmisten suhtautumisesta minuun, varmasti myös aivojeni tavasta tarkastella maailmaa ulkopuolisena. En ole yksinäinen istuessani juhlissa hiljaa muita tarkkaillen, vaan silloin kun hyväntahtoiset ihmiset kysyvät minua kuudetta kertaa lopettamaan ujoilun ja iloitsemaan heidän kanssaan heidän tavallaan. En ole yksinäinen silloin, kun voimakkaatkin tunteet jäävät sisäisiksi läikähdyksiksi, vaan silloin kun hyväntahtoiset ihmiset tuomitsevat ulkoisen jäyhyyteni ja rationaalisten tekojeni olevan tunteiden puutetta ja kylmyyttä. En ole yksinäinen tehdessäni päätöksiä yksin, ilman konsensusta, ilman kenenkään vahvistusta, vaan silloin kun minut pakotetaan olemaan osa päätöksentekoa, jossa minulle vieraat tunteet ovat olennaisia. En ole yksinäinen silloinkaan, kun minun erilaisuuteni tai omalaatuisuuteni on ilmiselvää, mutta jos minua pidetään niin typeränä tai heikkona, että nielen valheet tai emotionaalisen manipulaation kyseenalaistamatta, tunnen pohjatonta yksinäisyyttä.
Rönsyilen, mutta syystä:
Vastasin toissapäivänä puhelimeen kesken työpäivän. Samasta numerosta oli tullut jo aiemminkin puhelu, mutta olin silloin palaverissa. Soittaja oli isäni. Vastasin puhelimeen omana itsenäni, työnantajani edustajana ja nykyisellä sukunimelläni. Isäni ei tunnistanut niistä yhtäkään. Hätääntyneen tai kiivaan kuuloisena hän vaati tyttönimeäni puhelimeen. Kerroin olevani yksi ja sama henkilö, mutta myös työajalla. Lupasin soittaa myöhemmin uudestaan. Hän suostui. Päätimme puhelun.
Illalla palasin asiaan. Isä kertoi, että oli viettänyt joulun sairaalassa, oli kuulemma halkaissut kallonsa. Kysyin, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi tipahtaneensa, eivätkä lääkärit löydä mitään vikaa tajuttomuudelle. Hänet oli pian kotiutettu, mutta sama oli sattunut muutamaan otteeseen sitten joulun. Laskin mielessäni, että joulusta on puolisentoista kuukautta. Huokasin.
Hän kysyi, olenko naimisissa. En tiedä, miksi hän sitä kysyi. Hän pitäisi olla tietoinen minun kuulumisistani, mutta ehkä hän ei muista, ehkä toivoi minun jo naineen uudestaan. Hyväntahtoisesti isä toivoi minun löytävän uuden miehen. Yksinäisenä mietin, etten minä halua uutta miestä, en uusiin naimisiin, että näin on oikein hyvä, että itse valitsin ja oikein tein. Itselleni oikein. Toivon, että hän kuuntelisi ja kuulisi.
Isä kertoi hankaluuksista KELAn kanssa, hankaluuksista TE-viranomaisten kanssa, töihinkin pitäisi mennä, sosiaalitoimistoon nyt ainakin. Mitäpä minä siihen. Minä en tee eläkepäätöksiä, en työvoimapoliittisia arvioita, en myönnä sairauspäivärahaa, enkä toimeentulotukea. Toivotin kohteliaasti onnea myötä. Ajattelin, että kuulostin tylyltä. Jatkoin toivottamalla voimia täyttää hakemuksia. Ajattelin, että kuulostin entistä tylymmältä. Päätin olla vaiti.
Sitten hän kysyi, lainaisinko rahaa, viisikymppiä vaan. Koskaan ennen hän ei ole pyytänyt, enkä koskaan ole kysymykseen valmista vastausta miettinyt. Silti oli itsestäänselvää kieltäytyä. Sanoin, etten halua. Se ei millään käynyt järkeen, että lainaisin rahaa isälle, ihmiselle jonka olen kahdesti nähnyt sitten vuoden 1991.
Hän tarkensi uudestaan, että sosiaalitoimistoon pitäisi mennä bussilla, eikä ole kuin kymppi jäljellä, että jos parikymppiä vippaisin ei hänen tarvitsisi persaukisena olla, tupakkaakin saisi ostettua, pian hän kaiken takaisin maksaisi, aivan varmasti.
Vastasin, etten aio lainata, etten halua, että hänen on asia ratkaistava muulla keinoin kuin minulta tinkaamalla. Yksinäisyys härkki nilkkojani ja ivasi vanhaa mantraa: ei se sinua kuuntele, eikä ymmärrä, haluaisi taivuttaa sinut tekemään niin kuin tahtoo, oman mielensä mukaisesti, ei sinun, vastoin järkeä. Yritin keksiä selitystä sille, miksi hän katsoo asiakseen pyytä minulta, miksi nyt, miksei aiemmin. Mutta kun en keksinyt järjellistä selitystä, toinen äkäisempi yksinäisyys hyppäsi olkapäille ja ilkkui, ettei kukaan muu elävä olento ole kaltaiseni kausaliteettiautomaatti. Kuinka robottiaivoilla voisi ymmärtää lihallisen ihmisen käyttäytymistä? En minä tuntenut itseäni huonoksi tai riittämättömäksi, vain yksinäiseksi.
Isä halusi tietää, epäilenkö rahan menevän viinaan. Sitten hän tarkensi, että ei varmasti mene, kertoi juomisen loppuneen jouluiseen tipahdukseen. Selitin, että se ei ole minun asiani kuinka hän rahan käyttäisi. Ei ole järkeä keskustella sellaisen rahan käytöstä mitä ei ole olemassa, ei ole rahaa minulta saatua, rahaa isälle annettua. Hän puhui päälle, yritti vielä kerran tinkiä jos edes kymppiin taipuisin, mutta vihdoin hän myöntyi uskomaan.
Uskoi ehkä, että olen kylmä ja tunteeton, omahyväinenkin, pitäisihän sitä isäänsä auttaa. Uskoi mitä uskoi, muttei ainakaan minun tavallani. Ei varmasti ajatellut, että siinä on minun tyttäreni, viisas ja vahva, järkevä ja asiallinen, ei vippaa koska minä en ole luottamusta ansainnut, ei anna kun ei ole voimia mutkikkaaseen ja tunnepitoiseen jälkipuintiin, hyvä ja terve tyttö pitämässä itsestään huolta, vaikka asia onkin minua vastaan. Omana itsenään pysyy maailman tuulissa, hyvä niin. Nytpä otan vastuun valinnoistani ja olen tupakitta.
Puhelun jälkeen olin ulkoisesti ilmeetön ja tyyni itseni - mitäpä sitä ihminen oman kotinsa autuaassa rauhassa riekkumaan. Ajatukset kuitenkin kävivät vilkkaasti. Tunteista punoutui tumma näköaloja piilottava pilvi. Välittömästi mieleni alkoi pilkkoa ajatuksia asioiksi, pinosi ja ryhmitteli, laati toimintalistan, nimesi ongelmat, päästi irti merkityksettömistä ja löi leiman päälle. Vasta sitten huomioni kiinnittyi siihen, että surullistahan tämä on, surullista niin kovin monella tasolla. Surusta tunteena ei kuitenkaan ollut tietoakaan, vain ajatus surusta, ja se tumma sekasotkupilvi. Päätään pilven keskeltä yritti nostaa suuttumus, aggressio, puolustusreaktio. Se on luontainen suoja jollekin kovin herkälle, pienelle ja turvattomalle, joka on yhtä aidosti ydintäni kuin toimintavalmis rationaalisuus.
Minua oli tönäisty. Jatkoin toimiani kuten ennenkin, mutta alitajunta työsti energiasyöppöä pilveä. Unikaan ei tullut. Tiesin, että pakottamalla en päätyisi kuin takaisin turhaan ja tuhoavaan vihaan, täysin tarpeettoman.
Kirjoitin lyhyen viestin. En niinkään halunnut jakaa kokemustani tai saada turvaa, pikemminkin halusin liikuttaa pilveä sanojen voimalla. Minusta ei olisi siitä puhumaan, minun mieleni kieli on kirjoitettua. Kun olin valmis, minusta tuntui kuin olisin tullut kuulluksi, kuin minut olisi ymmärretty ja hyväksytty sellaisena kuin itse itseni näen, ei jonkun toisen tulkintoina ja projektiona. Kun en enää ollut yksinäinen, olin valmis suremaan sen, mikä jäi jäljelle, värittömiksi haituviksi helähtäneen pilven viimeiset riekaleet: itkin puolikkaan kyyneleen.
Kauan sitten tein päätöksen, että isäni alkoholismi ei voi enää vahingoittaa minua, vaikka se koskettaisikin minua. Vuosien ajan päästin häntä varovasti hiukan lähemmäksi. Ajattelin, että jos hän on lopettanut juomisensa, olisi hänellä oikeus vielä yrittää ansaita murunen luottamustani. En minä elätellyt toiveita suureellisesta jälleennäkemisestä, ylitsevuotavista tunteista kohdatessa ja hyvitetystä menneisyydestä. Arvelin, että rohkenisin ja motivoituisin matkustamaan hänen asuinseudulleen jokin kesä. Voisimme jutella joutavanpäiväisiä ja todeta, että tällaiset ihmiset me nyt olemme, hei vaan, hyvää loppuelämää. Enää ei tarvitse mennä. Hänen hirviönsä eivät ole koskaan kuolleet, eikä minulla ole aikomustakaan ryhtyä niiden kanssa painimaan. Valitsen itsekkäästi ja pystypäin vapauden. Ja niin asia on loppuunkäsitelty, sillä minä en ole ikuinen joko-tai.
P.S. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että tarvitsen vielä lopullisen katharsikseni. Kirjoitan uuskummaa tarinaa miehestä joka istuu suossa. Kiitos, isä.
Otsikko: William Shakespeare
