He was seemingly born not only with a gift for language, but with a particularly nasty clock which makes him go crazy every three years or so

Pahoittelen muutaman päivän hiljaisuutta. Töissä on ollut vilinää vilskettä pienten tiukujen (sisäpiirin vitsi, en edes yritä selittää) ja nyt viikonloppuna on Viitaa.

Linkitän tähän 7. taivaassa esitetyn jakson. Juha Hurmeeseen jo aiemmin viittasin - hänen esityksensä viime vuoden kurssitapaamisella antoi paljon pohdittavaa ja käsiteltävää. Väitän hänen ajatuksensa olleen yksi syy siihen, että aloin vihdoin puhua itsestäni kirjoittavana ihmisenä pystypäin. Mielenkiintoisia näkökulmia tämä tv-ohjelmakin avaa. Viihdyttäkää siis itseänne vaikka tällä, kunnes palaan jälleen.

Otsikon sitaatti: Kurt Vonnegut.

I generally avoid temptation unless I can't resist it

Minä olen vaihtanut taktiikkaa: enää en edes yritä kieltäytyä herkuista, koska en ole onnistunut ennenkään. Itseasiassa minulla on nyt kilo karkkia - jekku on siinä, että uutta en saa ennen kuin kaikki on syöty. Ja koska nuo ovat kovia ja isoja, eikä minulla ole juuri nyt varaa uusiin hampaisiin, niitä ei rouskuta kuin näkkileipää. 

Saa nähdä milloin keksin, että tässä on koira haudattuna. 

Quote of the title: The first inflatable life preserver

I love deadlines. I love the whooshing noise they make as they go by

Minä en kärsi tyhjän arkin kammosta, mutta arvatkaapa millainen tuska luopua yhdestäkään sanasta.

Joka helvetin abstraktista ilmaisusta, joka ei edes leiju tyhjyyttään.
Jokaisesta persoonapronominista ja possessiivisuffiksista, joilla on muka merkitys.
Kaikista turhista toistoista ja tekotaiteellisista kuvailmaisuista.

Lue vasemmalta oikealle:

Otsikon sitaatti: Douglas Adams.

We like lists because we don't want to die

No niin, alkulämmittelyjen jälkeen siirrytäänpä hiukan henkilökohtaisempiin kuulumiiin. Sosiaaliporno se on mikä myy. Jotenkin sydäntä lämmittää, että meemien hovihankkijaan voi edelleen luottaa - eli via Tiina.

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Työskentelin toista vuotta opettajana Susikylässä.
2. Minulla oli kotona tietokone, mutta ei nettiyhteyttä.
3. Matkustin useimpina viikonloppuina Jyväskylään poikaystäväni luo, jonka kanssa seurustelin jo seitsemättä vuotta.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:

1. Asuin samaisen miehen kanssa Jyväskylän keskustakolmiossa.
2. Työskentelin jo nykyistä työtä vastaavassani asemassa operatiivisissa johtotehtävissä kahden suuren yrityksen kulttuuria kummastellen.
3. Olin valmis aloittamaan lapsettomuushoidot.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:

1. Kärsin rampauttavista kivuista. Lapsettomuushoidot eivät tuottaneet tulosta, mutta aktivoivat endometrioosin, jota ei aiemmin ollut edes diagnosoitu.
2. Muutin Tampereelle.
3. Vietin viisi viikkoa Barcelonassa.

Vuosi sitten, vuonna 2011:

1. Päätin avioerosta 5. toukokuuta ja sain eropäätöksen 11. marraskuuta.
2. Muutin omaan onnelliseen luolaani 9. syyskuuta, missä elämä on ollut hiljaista mutta hyvää.
3. Aloitin opiskelun Viita-akatemiassa.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Olen reilannut yksin reittiä Bremen-Amsterdam-Bryssel-Pariisi-Lausanne-Torino-Nizza.
2. Olen käynyt yksin Tuskassa ja Roskildessa.
3. Olen liikuttunut Georgia O'Keeffen näyttelyssä.

Eilen:

1. Vietin hauskan illan ystävien seurassa.
2. Yritin epätoivoisesti muokata runojani seuraavan viikon Viitaa varten.
3. Olin huolissani miehestä, joka asuu noin 7500 kilometrin päässä.

Tänään:

1. Valmistelin vaatteita myytäväksi.
2. Piirsin ja kirjoitin tovin.
3. Söin aamiaiseksi näkkileipää ja teetä.

Huomenna:

1. Menen töihin poikkeuksellisesti jo kuuteen.
2. Käyn fysikaalisessa hoidossa kuntouttamassa jumiutuneita hartioita ja jäykistyvää rintarankaa.
3. Menen metsäkävelylle vaikka sataisi.

Ensi vuonna:

1. Olen ainakin 10 kiloa kevyempi.
2. Matkustan jälleen kaikki lomani.
3. Saavutan toivottavasti tavoitteitani taiteiluni suhteen.

Otsikon sitaatti: Umberto Eco.

For me, trees have always been the most penetrating preachers

Kävelin metsään. Vastassa seisoi rivi tuomittuja, pelkkiä numeroita enää, ilmeettömin kasvoin mutta pystypäin. Lahtaajien jäljet olivat uponneet syvälle metsäpolulla. Vesi oli täyttänyt osan niistä mustiksi peileiksi. En mene sinne enää. En tahdo nähdä enempää taivasta saappaideni alla.

Otsikon sitaatti: Herman Hesse.

There are two kinds of people: those who say to God, "Thy will be done," and those to whom God says, "All right, then, have it your way."

Disclaimer:

Seuraat blogiani omalla vastuullasi. Luet tekstini oman ymmärryksesi, kokemustesi ja tulkintojesi siivilöimänä. Minä olen rehellinen, sillä totuudenkaipuuni on loppumaton, mutta on hetkiä jolloin minun tekstini minä ei ole minä; jolloin minun tekstini minä on kokemukseni synnyttämän mielleyhtymän värittämä; jolloin minä kirjoittaa puhdistuakseen ja ollakseen onnellinen, eikä yritäkään ilmaista senhetkistä tunnetilaansa. Vastaavasti tekstini sinä ei aina ole sinä, vaan joku syntymätön, kuolematon, ollut tai oleva. Tee johtopäätöksesi, jos niin tahdot, mutta älä tuomitse minua omista ajatuksistasi.

Olen pohtinut poissaoloni aikana julkisuutta, olkoonkin sitten vaikka vain Facebookissa julkaistu yksityiskuva ja sen jakoasetukset, ja yksityisyyttä, sitä oikeutta joka meillä kaikilla tulee olla. Rajat ovat häilyviä: onko esimerkiksi yksityisyys toisinaan myös velvollisuus toista ihmistä kohtaan? Olen omasta tahdostani aviomiehetön, luonnonoikuista lapseton ja koiraton, työasioissa salassapitovelvollinen ja ystävien suhteen hyväntahtoinen. Minun oma itsenäinen elämäni, jota ei elä kukaan muu, on valintani mukaan julkista tai yksityistä. Liekö harhaa, ehkä meistä kukaan ei hallitse identiteettiään isoveljen valvoessa ja vihaajien vihatessa, mutta näin olen päättänyt: vaikka en vieläkään bloggaa oikealla nimelläni, kytkennät eivät paljoa taustatutkimusta vaatisi. Tervehdys siis, sinä mahdollinen lukijani joka minut tunnistat, tervetuloa. Ja mikäli et vielä tunnekaan, ole ystävällinen ja ilmoita tulostasi. Sinä et rajoita minun sanojani, mutta tämä on minun tonttini, minun nurkkaukseni virtuaalimaailmasta, ja toivon sinun saapuvan kolinalla.

Olen yrittänyt myös ymmärtää, mitä kuuluu todelliseen maailmaan. En pidä ilmaisusta IRL (in real life), koska virtuaalimaailma on olennainen osa todellista elämääni. Merkityksellisimmät ihmissuhteeni ovat saaneet alkunsa virtuaalimaailmassa. Se tekee mahdolliseksi. Pidän enemmän sanavalinnoista ORL (old real life) ja NRL (new real life), mikäli ero näiden todellisuuksien välillä on tehtävä. Viimeiset kaksi vuotta virutaalielämästäni olen viettänyt pääasiassa englanninkielisessä ympäristössä, joten tullen muksahtamaan fingelskan monttuihin vielä monesti. Olkoot nämä ilmaisut ensimmäiset, joille en laiskuuttani yritä tavoittaa suomenkielistä vastinetta. 

Olen kiinnostunut ajatuksistasi, elämäntarkoituksesta, maailmankaikkeudesta, kaikesta, myös havainnoistasi minuun liittyen, sanojeni kaiusta sinussa ja asioista, joista ei ehkä ORLissa puhuttaisi. Ensisijaisesti olen kuitenkin kiinnostunut itsestäni ja omasta elämästäni. Minä päätän, mitkä ehdotukset, tuomiot, sosiaaliset kaupanteot ja elämänvalinnat minä hyväksyn. Minä päätän voimistani ja ajankäytöstäni, prioriteeteistani, unelmistani ja kanssakäymisistäni. Älä siis ota itseesi, jos jatkan omalla polullani muiden mielipiteistä huolimatta - tai jos otat, minä en kanna sinun mielipahaasi, se on sinun.

Mainittakoon vielä, että olen ensisijaisesti ajatteleva olento, mutta myös minulla on tunteet. Älä oleta tietäväsi, mitä minä tunnen, vaikka kuulet ajatukseni. Kun olen valmis, anna minun kertoa mitä tunnen, jos arvioin sen olennaiseksi. Minä olen myös lihallinen ja sielullinen olento, rationaalinen mutta intuitiivinen, hiljainen kunnes on aika huutaa. Minä olen nainen ja karhu. Minä olen vain ihminen, mutta mahdollisista yhtäläisyyksistämme huolimatta, aion kertoa oman tarinani. Aion kertoa sen uudestaan ja uudestaan.

Kuvan lähde tuntematon.

Otsikon sitaatti:  C. S. Lewis.

The beginning is the most important part of the work

Miltei viisi vuotta sitten aloin kasata blogia nimeltä Ajan Sirpaleet. Puhuin sujuvasti sarkasmia, kun kuvasin blogini olevan temporaalisesta horisontistaan postmodernia angstia kumulatiivisesti konstruoivan urbaanin individualistin desperatiivisen intentionaalinen produktio olla abstrahoimatta eksistenssiaan. En minä näin jälkikäteenkään näe mitään syytä sitä kuvausta muuttaa - paitsi ehkä lisäämällä narsistisen itsereflektion sopivaan kohtaan. Halusin hioa kynnyksen niin matalaksi ja sileäksi, että ei enää olisi yhtäkään tekosyytä olla kirjoittamatta. Ja minä astuin siihen huoneeseen sisään nimellä Alcinoe. Minä kirjoitin. Minä sain seuraa. Minä kirjoitin lisää. Elämä vei, asioita tapahtui, ja minä kirjoitin. Niin oli hyvä.

Olen onnellinen, että tuo huone on ja pysyy sirpaleineen, mutta ovi on lukittu kiinni. Olkoon menneiden arvo siinä, kuka olen tänään: vähemmän vihainen, yhtä leikkimielinen, tarkemmin peiliin katsonut, onnellinen kuin kuusivuotias, itsekkäämpi, itsekeskeisempi, terveempi, kiitollisempi, viisaampi. Vieläkin kirjoitan.

Tunnustan tarpeeni - ei ole vaihtoehtoa. Kuten Jyrki Vainonen asiaa on kuvannut (ja pahoittelen, ettei muistivihkooni tallentunut tarkka sanamuoto), kun jokin sisuksissa on kerran vinksahtanut, ei kirjoittaminen ole enää valintakysymys, se on välttämättömyys. Olen hyväksynyt sen onnellisuuteni ehdoksi. Olen miltei selättänyt myös epäilykseni siitä, miksi minun tapani laittaa sanoja peräkkäin olisi arvokas, kun maailmankirjallisuuden klassikot on jo kirjoitettu. Sodat ja rauhat on tasattu, rakkaudet on kärsitty, kuolemat koettu. Niinä hetkinä kun parjaan itseäni ajatusten varkaaksi ja sanallisen ilmaisun raajarikoksi, tukeudun Juha Hurmeen ajatuksiin: Kukaan ei tarkastele maailmaa tässä ajassa ja paikassa minun näkökulmastani. Minä olen ensimmäinen, merkityksellisin ja vastuullisin tekemään parhaani. 

Olen muodostanut oman mantrani: (Olen nyt. Kirjoitan.) Eikä maailma ole ollut koskaan näin.

Tulen kertomaan lähitulevaisuudessa kuulumisiani tarkemmin siinä järjestyksessä kuin alitajuntani tahtoo. Edelleenkään ei tarkoitukseni ole esittää vain ylilennokasta pohdintaa kylddyyristä, filosofiasta tai ihmismielen ulottuvuuksista. Haluan jakaa jokapäiväiset metsärymistelyni, kotiluolani maalaukset, mukulakivikatujen varjot, pariloidut mikrokuituliinat, vakavaksi vetävät nuotit, herkkuruuat kotikulmilla, avautumiset päivän politiikasta ja kaiken sen, mistä päiväni täyttyvät. Olkoon tämä intuitiivinen ryöpsähtely reviirin hahmottamista ja jalansijojen varmista. Ottaa tovin tunnustella tieni takaisin Blogistaniaan, mutta olenpahan kuitenkin palannut.

Kutsukaa minua Artioksi.

Kuvan lähde tuntematon.
Otsikon lainaus Platonilta.